30: Munkkiniemi

Retki 37/55. Pyöräilty la 10.9.

Kesäisessä alkusyksyn säässä retki suuntautui Länsi-Helsingin Munkkiniemeen. Munkkiniemessä on kuusi osa-aluetta ja 17 000 asukasta.

 

 

 

 

Koillisesta lähestyttäessä saavutaan ensimmäisenä Niemenmäkeen, joka on melko persoonaton 60-luvun kerrostaloalue. Pitkänomainen Niemenmäki lienee lähes kaikille tuntematon, mutta moni on sen läpi ajanut yrittäessään oikaista Vihdintieltä Turuntiellä Lapinmäentietä pitkin. Erikoisuutena Niemenmäessä oli varmaankin Helsingin suurin konsentraatio Yksityisalue-kylttejä, ikään kuin kansanjoukot muuten tunkisivat kerrostalojen pihoille jouten oloa harjoittamaan.

Niemenmäen länsipuolella on Munkkivuori, joka on hyvin suunniteltu kerrostaloalue, jossa asuu neljännes Munkkiniemen asukkaista Läpiajoliikennettä ei ole, vaan liikenne kulkee aluetta kiertävällä Ulvilantiellä. Munkkivuoren ostari on shoppailun harrastajille pakollinen pyhiinvaelluskohde. Se on nimittäin Suomen ensimmäinen ostari, vuodelta 1959 ja yhä vireän elinvoimainen. Täällä ollaan kokonaisen elämänmuodon syntysijoilla!

Munkkivuoren länsipuolella on Talinranta, uusi osa-alue, jossa on reilut tuhat asukasta. Talinrannasta oli vaikea löytää mitään kovin kiinnostavaa, kuvan kanavanpätkä Mesenaatintien päässä oli aika mukava

 

 

 

Munkkiniemen keskellä on Vanha Munkkiniemi, osa-alue, joka monien mielestä varmaankin on yhtä kuin Munkkiniemi.  Vanhassa Munkkiniemessä nähtävyyksiä riittää valittavaksi, Eliel Saarisen kunnianhimoisen kaupunkisuunnittelun tuloksena syntynyt Munkkiniemen puistotie, Munkkiniemen kartano, hotelli Kalastajatorppa, Ville Valon asuintalo. Sekä muutamia Alvar Aallon kohteita kuten kuvan kerrostalo Riihitiellä. Se ei siis ole vain kerrostalo vaan mestarin leikittelevää muotokieltä. Vanhassa Munkkiniemessä asuu noin puolet Munkkiniemen kaupunginosan asukkaista.

Vanhasta Munkkiniemestä lähdettäessä Kaakkoon tullaan Kuusisaareen, joka on tullut tunnetuksi lähetystöistään ja miljonäärien taloista. Osa-alueella on myös kaksi taidemuseota, josta kuvassa Villa Didrichsen ja pihalla oleva Henry Mooren veistos.

 

 

Edelleen Kuusisaarentietä länteen edetessä tullaan Lehtisaareen, jossa ruoho myös on hieman vihreämpää: asukkaiden keskitulot ovat kaupungin osa-alueista neljänneksi korkeimmat (edellä Koivusaari, Kaivopuisto ja Eira). Siihen nähden rakennuskanta on melko tavanomaista 60- ja 70-luvun kerros- ja rivitaloa, monet sentään mukavasti merinäköalalla.

Paluumatkalla oli tankkaustauko Hotelli Haagassa EM-lentopalloa katsellen. Kilometrejä tuli 41 ja matka kesti viitisen tuntia.

51: Santahamina

Retki 36/55. Pyöräilty ke 31.8.

Santahamina on kaupunginosabongarille sikäli hankala paikka, että suljetulle saarelle tarjoutuu tilaisuus vierailuun vain muutama kerta vuodessa. Vuonna 1987 saari tuli kyllä hyvinkin läheisesti tutuksi, mutta silloin ei ollut ajatustakaan siitä, että edes asuisin Helsingissä saati että ottaisin tehtäväkseni tutustua kaikkiin osa-alueisiin.

Elokuun viimeisenä päivänä Santahamina-seura järjesti osana Juhlaviikkojen ohjelma taidekävelyn Santahaminassa. Oppaana oli kaupunginvaltuutettu Jarmo Nieminen, sotilasuralta luontokuvaajaksi kääntynyt Santahamina-aktivisti. Sadetta ennustettiin illaksi, mutta tulikin aurinkoinen, kiva ilta.

Saimme kuulla Santahaminan historiasta sekä luonnon monimuotoisuudesta, jota ihminen ei toiminnallaan ole häirinnyt (muuta kuin kranaattiammunnoilla ja maastoajoneuvoilla). Ohjelmana oli runonlausuntaa ja performanssia sekä Höyry-Häyrinen. Välillä retkue juuttui keskelle kaupunkisotaa käyviä dragsvikiläisiä.

Santahaminan neljän neliökilometrin saarella ei ole osa-alueita. Siellä asuu pysyvästi alle 500 henkeä sekä tilapäisesti 1 500 varusmiestä. Rakennuskanta on 1800-luvun venäläistä kasarmia sekä uudempaa funkkisrakennusta, kuten Maanpuolustuskorkeakoulu. Luontoretkeilyä hieman hillitsevät “VAARA-ALUE AMMUTAAN”-kyltit.

Aika ajoin nousee esille vaatimus Santahaminan saamiseksi asumiskäyttöön. Mitään maanpuolustuksellista merkitystä Santahaminalla ei enää ole. Nykyisellään saari on niin vihonviimeinen pussinperä, ettei 10 000 asukkaan rallissa Laajasalon läpi ole mitään järkeä. Palataan asiaan, jos yhteys Kruunuvuorenrannasta keskustaan joskus toteutuu.

Jos Santahaminassa käynti kiinnostaa, eikä sukulaisia ole siellä isänmaata palvelemassa, kannattaa seurata Santahamina-seuran sivuja. Ainakin sisällissodasta kiinnostuneille Santis on pakollinen matkakohde, olihan siellä yksi suurimmista vankileireistä sekä kiistelyä herättänyt punaisten muistomerkki, joka nykyään on hyvässä kunnossa ja kaupungin hoidossa.

Työmatka mukaan lukien matkaa tuli 31 km. Retki loppui pimeän tullessa ja tarjolla olisi ollut musiikkia Upseerikerholla, mutta kun kotimatkaa oli vielä poljettavana, päätin jättää väliin.

Linkit:

Santahamina-seuran sivut

Punaisten muistomerkistä

50: Villinki

Retki 35/55. Melottu su 28.8.2011

Villinki oli viimeinen jäljellä olevista kaupunginosista, joihin ei pääse maata pitkin. Kerrataan vielä, että ne muut ovat Suomenlinna, Ulkosaaret ja Vartiosaari. Tiukalle se meni, sillä syysmyrskyt lähestyvät. Reitti oli tuttu: kanootti rattailla rantaan, jokea alas 45 min, kaljakärryvirityksellä kosken ohi ja merelle. Siitä Kivinokan ja Kulosaaren välistä, Herttoniemen ohi. ja Tammisalon päähän.

Arvelen, että kovin iso osuus syntyperäisistä helsinkiläisistäkään ei ole käynyt Villingissä. Siellä ei nimittäin ole yhtään julkista rantautumispaikkaa eikä kuljetusta mantereelta. Kylälahdessa on Villingin kartano, joka nykyään toimii näkövammaisten kesäpaikkana. Se kyllä tarjoili myös näkevälle eikä melojaa häädetty rannasta vaikka kyltti siinä rantautumisen kielsikin. Kartanolta olisi lähtenyt 20 minuutin kävelypolku Myrskykalliolle, josta on näköala ulkomerelle, mutta siihen ei aikataulu venynyt. Itse asiassa en nähnyt edes kartanon julkisivua, luulin, että se on ao. kuvassa näkyvä meren puolella oleva.

Kaiken Villingissä näkemisen arvoisen näkee kyllä mereltäkin, koska huvilat ovat rannalla. Niitä on nelisenkymmentä. Kartanon kahvilassa on luettavissa ansiokas historiikki Villingistä. Olisipa kaikista kaupunginosista noin hyvä teos! Siitä selviää, ettei kehitys aina kehity, 1800-luvulla Villinkiin meni kolme höyrylaivavuoroa päivässä.

Paluumatkalla iski kauhea vastatuuli ja meinasin jo jättää leikin kesken Herttoniemen pienvenesatamassa, kun ei tuntunut pääsevän eteenpäin. Aallonmurtajan kierrettyä matka taas eteni ja kotiin päästiin hiukan ilmoitetusta jäljessä illalla.

Melomista tuli 31 km ja kärräysmatkat päälle. Ja sehän oli sellainen seitsemän tunnin reissu. Päivä alkoi aurinkoisena ja päättyi tuulisena ja sateisena.

45: Vartiokylä

Retki 34/55. Pyöräilty la 27.8.

Vartiokylä on  kaupunginosan nimenä vähän tunnettu, mutta Helsingin ulkopuolellakin tunnetaan yksi sen seitsemästä osa-alueesta: Itäkeskus. Vartiokylä on yksi Helsingin väkirikkaimmista kaupunginosista, 30 000 hengellään. Aurinkoinen kesäsää suosi tätäkin pitkää retkeä. Vartiokylä on myös Helsingin sydämellisin kaupunginosa, ainakin muotonsa puolesta (mainoslausetta saa käyttää vapaasti).

 

Pohjoisesta saavuttaessa tullaan ensimmäisenä Myllypuroon, jossa asuu kolmannes Vartiokylän asukkaista.Asukkaita on tulossa vielä reilusti lisää, kun entisen ongelmajätekaatopaikan maat on saatu vaihdettua ja uudet rakennukset pystytettyä sen päälle. Myllypuro on tunnettu laajasta liikuntamahdollisuuksistaan. Liikuntapuistossa on uusi jalkapallohalli Pallomylly sekä useita ulkokenttiä. Vieressä on salibandyhalli sekä yleisurheiluhalli Liikuntamylly.

 

Myllypuron eteläpuolella olevalla Roihupellon teollisuusalueella ei ole käytännössä asukkaita, vain työpaikkoja ja kauppakeskus Lanterna. Paikallinen erikoisuus on kuvassa näkyvä Erikssonin kalatukku. Lauantaina koko teollisuusalue on aivan autio, mutta kun astuu pieneen puotiin, sisällä on aito neuvostohenkinen jono tuoretta kalaa ostamassa.

 

Roihupellon teollisuusalueen eteläpuolelta alkaa itä-länsi suuntainen, kummallisen puikulan muotoinen Puotinharjun osa-alue. Wikipedian Puotinharju-sivuun ei kannata luottaa Puotinharjun paikkojen suhteen vaan tarkistaa itse rajat Helsingin kaupungin paikkatietopalvelusta. Siinä sivu on sentään oikeassa, että Itäkeskuksen uimahalli ei sijaitse Itäkeskuksessa vaan Puotinharjussa. Maan alle louhittu uimahalli onkin ehdottomasti käymisen arvoinen ja sitä paitsi erinomainen paikka verestää venäjän kielen taitojaan. Hallissa ei saanut kuvata, joten kuva sisäänkäynnistä.

Puotinharjun eteläpuolella on Itäkeskus, joka piirijaossa on oma peruspiirinsä, mutta kaupunginosajaottelussa siis kuuluu Vartiokylään. Itäkeskuksessa on viitisen tuhatta asukasta pääasiassa kerrostaloissa. Se on tunnettu kauppakeskuksestaan, joka ainakin valmistuttuaan oli Pohjoismaiden suurin. Ehkä on vieläkin, riippuu mittaustavasta. Itse asiassa tämä on minulle yhdentekevää, puolestani ne voisi kaikki purkaa. Kuva on Tallinnanaukiolta, joka on sikäli historiallinen paikka, että se on ainoa (ensimmäinen?) paikka Suomessa, jossa yksityisen vartiointiliikkeen vartijat saavat pitää järjestystä julkisella paikalla. 

Itäkeskuksen eteläpuolella  on Marjaniemi, joka on lähinnä tunnettu J. Karjalaisen laulusta. Alue on pientalovaltainen. Se uimaranta löytyy ja laulussa mainittu saarikin. josta veristä miestä soudettiin. Osa-alueen nähtävyys on Marjaniemenranta, jonka varrelta voi käydä bongaamassa hienoja taloja ja varsinaisia ökytaloja. Kuvassa on ökytalo 1930-luvulta; Marjaniemen keisarin, T.J. Särkän talo. Harmittavasti talo on ympäröity korkealla aidalla tarkemman tarkastelun estäen.

Marjaniemen koillispuolella on Puotila, joka on saanut nimensä kartanosta (Botby –> Puotinkylä). Puotilassa on viitisen tuhatta asukasta. Puotilan 60-lukuisessa tasakattoisessa ostarissa on kaksi kummallisuutta: Nukketeatteri Sampo sekä olutravintola Pikkulintu, jossa on maan kattavin, 500 viskin valikoima sekä myös kattava olutvalikoima. Erittäin suositeltava, vartti metrolla keskustasta! Keidas aukeaa viikonloppuisin kolmelta. Jos olut tai viski ei maistu, Puotilasta löytyy myös kartano. jossa on kivan näköinen harmaakivinen kappeli.

Puotilasta koilliseen, Itäväylän kummallakin puolella on Vartioharjun osa-alue. Vartioharjussa asuu lähes kuusituhatta ihmistä, pääasiassa pientaloissa. Vartiokylänlahden rannalla olevalla linnavuorella on keskiaikaisen linnan perustuksia, harvoja muistomerkkejä Helsingin perustamista edeltävältä ajalta. Linnavuorelta avautuu upea näkymä lahden toiselle puolelle Rastilaan. Korkea puusto näyttää lähes sademetsän lehväkatteelta. Linnavuorella on myös ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoitteita. Niihin kuuluva ammusluola oli harmittavasti teljetty. Vuoren alla on Niemikotisäätiön kuntoutumiskoti komeassa rakennuksessa.

Polkemista tuli 40 km ja retki kesti 4,5 tuntia kun tuli siinä Pikkulinnun terassilla nautiskeltua kesästä.

54 Vuosaari

Retki 33/55. Pyöräilty su 21.8.2011

Vuosaari on Helsingin alueellisesti suurin kaupunginosa. Asukkaitakin siellä on yli 35 000. Osa-alueita on peräti yhdeksän, joten kierrettävää riitti. Onneksi ilma oli kesäisen miellyttävä.

 

 

 

 

Aloitin kierroksen Vuosaaren kaakkoiskulmasta, Meri-Rastilasta. Meri-Rastilaan kannattaa tulla aistimaan kansainvälistä tunnelmaa, se on Helsingin monikulttuurisimpia alueita, sanotaanhan osa-alueen pääväylää Meri-Rastilan tietä leikkisästi Mogadishu avenueksi. Luonnonrauhasta pitäville Meri-Rastila tarjoaa Ramsinniemen luonnonsuojelualueen, jonka lehdossa kasvaa 30 metrisiä saarnia. Kuvassa saarnen lehti, jotta osaatte sitten tunnistaa.

 

 

 

Meri-Rastilan itäpuolella on Kallahden osa-alue, joka kartassa näyttää isolta, mutta maapinta-ala on vain alle kaksi neliökilometriä. Kallahden helmi on Kallahdenniemi, joka on kokonaisuudessaan Natura-aluetta. Maisema muistuttaa Punkaharjun kansallismaisemaa. Niemen kärjessä on uimaranta, josta lapset pitävät, koska siellä voi kävellä hiekassa matalassa vedessä pitkälle.

 

Kallahdesta itään on uusi Aurinkolahden osa-alue. Se yllätti myönteisesti, oikein viihtyisän näköistä kerrostaloaluetta meren rannalla. Pienvenesataman kyljessä olevalle terassiravintolalle piti oikein jäädä istuskelemaan oluelle katselemaan maisemia. Aurinkolahdessa on myös pitkä hiekkaranta, kuin pieni pala Rivieraa Helsingissä. Kuvakohteeksi valitsin Vuosaaren maamerkin, 28-kerroksisen Cirruksen. Se on 86 metriä korkea ja Suomen korkein asuintalo. Paitsi jos luet tätä blogia sen jälkeen kun Kalasatamaan suunniteltu 126 metrinen tornitalo on valmistunut.

 

Itään jatkaessa saavutaan Uutelaan. Uutelassa on vain muutama asukas, mutta luontoa sitäkin enemmän. Alueella on kaksi luontopolkua, joiden perusteelliset esitteet kannattaa tulostaa mukaan polulle lähdettäessä. Pyörälläkin juuri ja juuri pääsee. Luontopolun varrella on monenlaista biotooppia, kuva rantakalliolta. Uutelassa on myös Skatan tila, joka tuli tunnetuksi taiteilija Äkkijyrkän kyytöistä.

Uutelan pohjoispuolella olevassa Niinisaaressa ei asu ketään. Työpaikkoja kyllä on, koska Niinisaaressa on Suomen suurin satama..Kunnon kuvan saaminen satamasta olisi edellyttänyt helikopteria, jota ei ollut käytettävissä.

 

 

 

Sataman länsipuolella on Nordsjön kartano. Nykyisin päiväkotina toimivan, hiljattain kunnostetun kartanon lisäksi osa-alueessa on golfkenttä, joka maankäytöllisesti sinne paremmin sopiikin kuin keskustan tuntumaan. Asukkaita Nordsjön kartanossa on parikymmentä.

 

 

Vuosaaren koilliskulmassa on Mustavuori, joka jatkaa asumattomien osa-alueiden sarjaa. Se on vain neliökilometrin kokoinen ja on osa Mustavuoren suojelualuetta, joka jatkuu Mellunmäkeen ja Vantaan puolelle asti. Tässä vaiheessa mitta alkoi olla täynnä luontokohteita, joten tein pikaisen muutaman kilometrin pyöräilyn luonnonsuojelualueen rajan yli ja räpsäisin kuvan männystä, jonka juurakossa oli hauska sydämenmuotoinen reikä. Alueen kiinnostavin kohde, vanhojen linnoitusrakenteiden ammusluolat, ovat Vantaan puolella eivätkä näin kelvanneet blogin täytteeksi.

Nordsjön kartanon eteläpuolella on Keski-Vuosaari, joka ei tosin ole Vuosaaren keskellä, lieneekö sitten kaupunkisuunnittelijoiden kuivaa huumoria. Keski-Vuosaaresta löytyy taas ihmisiä, yli 12 000 henkeä. Se on vanha esikaupunkialue, rakennettu jo 1960-luvulla. Alue on merkitty kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi. Minusta ne näyttivät betonisilta kerrostaloilta. Ulappasaarentieltä löytyi sentään tämä persoonallisen näköinen terassitalo. Myös ostarin vierellä oleva Kangaslampi kannattaa käydä katsomassa Keski-Vuosaaressa vieraillessa.

Läntisessä Vuosaaressa metroradan pohjoispuolella on Rastila, joka on tuttu ainakin karavaanareille. Siellä nimittäin on Helsingin ainoa leirintäalue. Alueen sisällä olevassa Rastilan kartanossa on ravintola, jossa kävisin syömässä jos söisin Vuosaaressa. Rastilan asutus on pientalovaltaista.

 

 

Matkalla oli tarkoitus pysähtyä, mutta etappikohteeni aukesi vasta kolmelta. Mikä se on, siitä voitte lukea seuraavassa, Vartiokylästä kertovassa päivityksessä.

Poljettavaa kertyi 54,8 km ja aikaa kului 5 tuntia.

Linkit:

Kotiseutureitti Etelä-Vuosaaressa

Ja pohjoisosa tässä kierroksessa

Uutelan luontopolun esite