sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Melontaa Salaca-joella Latviassa

Latvian joet ovat etelä-suomalaiselle hyviä melontakohteita. Rauhallisesti virtaavia, ei (juurikaan) kantopaikkoja, lyhyt ajomatka. Noin 10 vuotta sitten kävin Gauja-joella perhemelontamatkalla ja 2016 kesällä Salaca (Salatsi)-joella. 

Olin lähdössä yksin, mutta teinipoika yllätti ja halusi lähteä reissuun mukaan. Siispä tarvittiin kaksikko.

Virosta löytyi kanootinvuokraaja. Vuokra ja kuljetus olivat niin halpoja, ettei omaa kalustoa kannattanut lähteä kuskaamaan, kun kuljetukset olisi kuitenkin joutunut järkkäämään yhdellä autolla liikuttaessa.

Koko joen pituus on 94,7 km Burtnieks-järveltä merelle Salacgrivaan ja se oli tarkoitus meloa kahdessa päivässä, mutta vaimo protestoi, että poikaa ei saa rääkätä millään selviytymisreissulla, joten päätin lyhentää reittiä 12 km aloittamalla Mazsalacan kylästä. Kanoottivuokraaja hiukan epäili tätäkin, että näinköhän pääsemme merelle asti kahdessa päivässä, mutta tulisi kyllä hakemaan sieltä, minne jaksaisimme. Suomalaisena otin tuon haasteena.

Vesillelaskupaikassa olikin jo reissun hienoimpiin kuuluvat hiekkakivikalliot. Ja melkein heti Mazsalacan jälkeen alkoi luonnonpuiston alue, joka jatkui merelle asti.





Ensimmäinen tauko oli Skaņaiskalns Park , jossa nousimme näköalapaikalle etsimään kartan paikalla olevan suuren luolan sisäänkäyntiä tuloksetta.

 Punainen hiekkakivi murenee kynnellä. Mitään kirjoituksia emme tietenkään kallioon tehneet.


Jonkin matkan päästä Dauģēnista löytyivätkin Latvian pisimmät luolat, 346 m ja 159 m. Luolaan piti ryömiä sisälle, kovin pitkälle emme menneet kun matkaan ei sattunut lamppua, sinänsä amatöörimäinen virhe.

Reitin varrella oli runsaasti taukopaikkoja, leirintäalueita ja jopa opastekyltin, jossa kerrottiin kilometrimäärä Burtnieks-järveltä.

Ensimmäinen päivä päättyi Staiceleen 39 km melonnan jälkeen. Staicelessa oli iso silta ja pohjapato, josta vuokraaja oli sanonut, että siitä voi laskea, jos on vettä ja uskaltaa. Ei uskallettu. Tuossa videossa se ei kovin kummoiselta näytä ja olisihan siitä ämpärimuovikajakilla tullutkin, mutta lasikuituvehkeellä en uskaltanut.



Laskupaikan ohitus maitse tiesi kantohommia. Joen yli menevä kävelysilta oli sen verran kapea, että juuri ja juuri kanootti mahtui.

Staicelessa olin katsonut kartasta, että sillan jälkeen olisi kaupungin ranta, jossa olisi hyvä rantautua ja kävellä kylään. Ei ollut. Miehistössä alkoi olla päivän melonnan ja kantohommien jälkeen pientä kapinamielialaa, mutta onneksi seuraavan sillan alta löytyi hyvä rantautumispaikka ja lyhyehkö kävelymatka kylään. Soitimme sieltä majapaikkaamme ja vartin päästä noutaja (ja tulkki) olivatkin paikalla. Staicelessakin olisi ollut mökkikylä aivan joen varressa, mutta se oli täynnä, ilmeisesti jokin urheiluopisto. Latvian maaseutu näytti muutaman kylän perusteella olevan aika surullisessa kunnossa, väestö on vanhuksia tai lapsia, jäljelle jäänyt työikäinen väestö on alkoholisoitunutta.

Hyvin nukutun yön jälkeen taas kyyti joen varteen ja luontoon. Lisää punaista hiekkakiveä, luolia, komeita puita.

Lintuja näkyi paljon. Haikaroita, kotkia, haukkoja. Salaca on kuulemma myös hyvä lohijoki.

Tämän kiviasetelman tarkoitus jäi mysteeriksi.

Uimataukopaikalta löytyi miniatyyrisammakoita.



Ihmetystä herätti se, miten parhaaseen loma-aikaan näinkin hienolla kohteella oli niin vähän kulkijoita. Näimme kahden päivän aikana kaksi muuta kanoottikuntaa. Suurin osa matkasta oli maisemaa, jossa ei näkynyt mitään ihmisen tekemää.


Perillä! Edessä näkyvän sillan takana on meri

 Toisena päivänä melontaa tuli 47 km ja perillä Salacgrivassa oltiin kuudelta. Sen jälkeen vuokraajan odottelua, ajo takaisin Viroon omalle autolle ja kohti kotia. Keskusteltiin vielä siitä, että käydäänkö matkalla syömässä vai luotetaanko siihen, että majapaikasta saa vielä ruokaa. Ei käyty, luotettiin ja ei saanut. Päivällä ei tietysti oltu syöty mitään, koska oltiin melontaretkellä eikä syömisretkellä, joten energiat alkoivat olla aika vähissä. Emäntä suostui sentään tekemään meille muutaman voileivän ja niillä päästiin nukkumaan.

 Viimeisen yön majapaikka Via Baltican vieressä.

Reissun opit:

  • Melontareissullakin voi nukkua hyvin. Teltassa ei ole pakko kärsiä. Majoitusliike järjestää mukavasti kuljetuksen.
  • Ota lamppu mukaan. Voi tulla luola tai voit yöpyä kylässä, jossa ei ole katuvaloja.
  • Ota enemmän kuvia. Nytkin taukopaikat ja rantautumispaikat ovat unohtuneet jo puolen vuoden jälkeen.
  • Valitse hyvät melontakumppanit, jotka eivät kitise pienistä vastoinkäymisistä.
    Tässä onnistuttiin!


Linkkejä:
Routeyou.com Hyvä opaskartta, jossa kaikki taukopaikat ja nähtävyydet
Google Maps Ihan itse piirtämäni reitti muutamalla välietapilla

lauantai 16. tammikuuta 2016

Melontaa Kokemäenjoella

Rapsakkaana pakkaspäivänä voi kaihoisasti muistella (ja suunnitella!) kesän melontareissuja. 

Elokuussa 2015 meloin veljeni ja hänen ystävänsä kanssa Kokemäenjoen Vammalasta Poriin. Kokemäenjoki osoittautui ennakoitua paremmaksi retkikohteeksi. Kajakkia ei joutunut kantamaan kuin kolmessa kohteessa. Tietysti kesän paras viikonloppusääkin auttoi viihtymään.

Perjantai 14.8.2015 Vammala - Ala-Kauvatsan joki

Matka alkoi Vammalasta Tyrvään voimalaitoksen alapuolelta perjantaiaamuna kymmenen tienoilla. Rantaan päästäkseen piti ohittaa puomi, jossa oli joku teksti, en enää muista mikä, olisiko ollut "Melojat tervetuloa" tai sitten "Asiaton kulkeminen kielletty".

Kokemäenjoki
Ensimmäinen etappi oli Äetsään, jossa oli seuraava voimalaitos. Matkaan meni pari tuntia. Maisemat olivat enimmäkseen peltoa, yksi helppo niva. Äetsän voimalaitoksen ohittaminen on oikealla, helppo kantomatka yksinkin. Suvannossa on uimaranta, johon rantauduin odottamaan Raumalta tulevaa toista kajakkia kavereineen. Lounaspysähdyksestä tulikin 5,5 tunnin mittainen. tapoin aikaa kävelemällä Äetsän keskustaan kebabille ja juomalla yhden oluen auringonpaisteessa.  Matkaan päästiin viimein kuudelta. Iltamelontaan jäi aikaa 3,5 tuntia, kun aurinko alkoi häipyä metsän taakse.

Äetsän voimalaitos

Yöpymispaikaksi oli valittu leiripaikka Puurijärvi-Isosuon kansallispuistossa. Sen löytäminen osoittautui vaikeaksi. Ensin piti palata Kokemäenjokea takaisin puoli kilometriä pientä haaraketta takaisin ja sitten nousta Ala-Kauvatsanjokea. Leiripaikka on oikealla rannalla ilman mitään merkintöjä, näyttää mökkilaiturilta. Paikka oli kuitenkin hyvä, huussi ja polttopuitakin löytyi. Pulahdus joessa, muutama notskimakkara, hörppy jallua ja nukkumaan.

Leiripaikka Ala-Kauvatsanjoella
Ensimmäisen päivän matka 31 km, 5 h 40 min. 


Lauantai 15.8.2015 Ala-Kauvatsanjoki - Harjavalta

Aamuhetki Ala-Kauvatsanjoella. Kokemäenjoki horisontissa.

Puurijärvi-Isosuon kansallispuisto oli odotettua hienompi, luulin sen olevan kartan mukaisesti suota, mutta olikin metsäinen. Jos aikaa olisi ollut, olisi mieluusti tehnyt lenkin Puurijärvelle. Mutta meri kutsui! Ensimmäinen n. 24 km etappi vei Kolsin voimalaitokselle. Putouskorkeus siinä on 12,5 metriä. Ohituspaikka vasemmalta. Kantohommeleihin meni noin tunti.
Välillä kapeampaa jokea. Mutta aurinko paistaa koko ajan!

Lounaspysähdys oli Kokemäellä, jossa täydennettiin myös muonavarastoja. Lounas syötiin puoli kuusi, joten kyllähän siinä jo hyvä nälkä olikin.
Kokemäen silta

Kokemäen jälkeen rannat olivat asuttuja, joten telttapaikan löytäminen osoittautui haasteelliseksi. Koko päivän paistanut aurinko oli laskemassa, joten rantaudumme ennen Harjavaltaa paikkaan, jossa kartassamme oli leirintäalue. Se oli vanhentunutta tietoa, alue oli nykyään kylätoimikunnan hallussa. Ketään ei kuitenkaan ollut paikalla, joten leiriydyimme siihen. Tulta ei tällä kertaa saatu, mutta tehtiinpä ne makkarat trangiassa ja nautittiin ne jalluhömpsyt kuitenkin. Kuunneltiin vielä hiekkalaatikon reunalla istuen pimeässä muutamat toivebiisit ja painuttiin telttaan.

Saari Kokemäenjoessa

Toisen päivän matka 38,2 km, 7 h 35 min


Sunnuntai 16.8.2015 Harjavalta - Pori

Naapurissa oli Emil Cedercreutzin museo, mutta se aukesi vasta yhdeltätoista, eikä meri odottanut. Sen sijaan parin tunnin melonnan jälkeen odotti päivän varsinainen koitos: Harjavallan voimalaitos, pudotuskorkeus 26,5 m. Ohitus vasemmalta. Parhaiten homma käy, jos mukana on pitkä köysi, jolla kajakit voi hallitusti laskea voimalaitoksen jälkeen jyrkkää rinnettä. Kun rinteestä on selvitty on vielä puolen kilometrin kantomatka laskupaikkaan. Kantohommiin meni tunti ja suunnitteluun ehkä toinen.

Harjavallan voimalaitos. A worthy opponent.


Matkalla oli Kukkaskoski, joka oli reissun ainoa, jota ehkä voi koskeksi sanoa. Muut karttaan koskeksi merkityt olivat väreilyä vedessä tai korkeintaan nivoja.

Ulvilan Kirkkojuopa. Pitää olla hyvä vauhti, jos aikoo meloa yli.

Ulvilassa pääuomasta erkani Kirkkojuopa, joka meni kylän keskeltä. Sitä ei voi suositella ainakaan matalan veden aikaan - kantohommiksi meni.

Tarkoitus oli alun perin meloa merelle asti, mutta aikataulu rupesi näyttämään mahdottomalta, kun samana iltana piti vielä hakea auto Vammalasta ja ajaa kotiin Helsinkiin. Niinpä lopetimme Porin Linnasillan kupeeseen kuudelta ja etsiydyimme läheiselle ravintolalaivalle odottamaan noutajaamme.

Laivalla huomattiin, että eipä oltu syöty mitään koko päivänä. Siitä kiitokset koko triolle, että mitään nälkäkiukkua ei tullut koko reissulla, vaikka aterian välit venähtivät aika pitkiksi.

Kolmannen päivän matka 33,7 km, 6 h.


Yhteenveto

Kokemäenjoki on erittäin suositeltava, hieno melontareitti. Maisemat ovat vaihtelevia, on mökkiasutusta, maanviljelystä, erämaata, hiekkarantoja, järvimäisiä pätkiä ja toisaalta kapeikkoja. Joki myös haarautuu monessa paikoin, joten ei välttämättä tarvitse mennä pääuomaa. Matkan Vammalasta Poriin tekee kolmessa päivässä harjaantumatonkin meloja, mutta päivät ovat sitten aika täysiä. Ja tietysti pitää varautua noiden voimalaitosten ohi kantamaan kalustonsa. Jos haluaa pidemmän reissun, sivujokia pitkin voi tehdä retkiä.

Kelit olivat meillä aivan täydelliset. Aurinko paistoi koko päivän ja lämpötila nousi hellerajalle.

Yhteismatkaksi tuli 104 km.

Google Mapsiin tekemäni Kokemäenjoki melontareitti Vammala-Pori